Diakonia kuuluu kaikille

Maaliskuussa tuli kuluneeksi vuosi hallituksen tiedotustilaisuudesta koronaviruksesta. Historiallinen lähetys on varmasti jäänyt meille monelle mieleen. Seurakunnan diakoniatyön näkökulmasta monet perusasiat monimutkaistuivat. Yksi ensimmäisistä huolista oli pelkoviruksen leviämisestä vanhuksiin. Muistan erään työyhteisömme palaverin, jossa keskusteltiin vanhusten tapaamisesta ja kotikäynneistä. Diakoniatyöntekijämme Eeva Timonen muistutti, etteivät kaikki riskiryhmään kuuluvat seurakuntalaiset yksinkertaisesti tule toimeen ilman kotiseurakunnan apua. Nuorena pappina yllätyin tästä Eevan toteamuksesta, mutta pian ymmärsin mitä työtoverini ajoi takaa. Koronavitsauksen johdosta monet iäkkäämmät seurakuntalaisemme ovat joutuneet kantamaan yksinäisyyden kipeää taakkaa. Monien leskien tai iäkkäitten pariskuntien lapset ja lastenlapset asuvat useimmiten satojen kilometrien päässä. Pelko ja tartuttamisen huoli vaikeutti entisestään harvojen tapaamisten järjestämistä. Jotkut iäkkäät vanhukset ovat joutuneet elämänsä varrella hautaamaan omat lapsensakin, jolloin lähipiiri on todella pieni, jopa olematon. Eeva laittoi minut matkaan erään vanhuksen luokse. Soitin ovikelloa ja hetken päästä oven takaa kuului kömpelöitä askelia ja horjahduksien ääniä. Olisi pitänyt vaan koittaa oliko ovi auki. Kun olin saattanut tämän vanhuksen takaisin sängylle makaamaan, mistä olin hänet huolimattomuudessani ovikelloa soittamalla ovelle hätyyttänyt, aloimme keskustella. Keskustelu oli enimmäkseen surullista. Puhuimme puolison ikävästä ja omasta heikentyneestä terveydentilasta. Toimitimme pienen rukouspalveluksen ja aloin vilkuilla tarkemmin ympärilleni. Roskia, mainoksia, tiskejä ja lääkepurkkeja joka tasolla. Tarkistin jääkaapin ja keräsin viikkoja sitten pilaantuneet maidot ja ruoat roskasäkkiin ja raivasin keittiönpöydälle tilaa. Ja asia valkeni. Korona tai ei, mutta ilman seurakuntaa ja sen työntekijöitä kaikki eivät tule toimeen. Vuoden takaisista tiukista koronarajoituksista huolimatta pitkäaikainen diakoniatyöntekijämme Eeva näki välittömästi rajoitusten ongelmallisen puolen ja tiettyjen seurakuntatoimintojen välttämättömyyden. Useimmat meistä tekevät ”diakoniatyötä” automaattisesti. Toisista huolehtiminen on luonnollista ja itsestäänselvää ja useimmiten ainakin omasta lähipiiristä pidetään huolta. On kuitenkin valitettavaa, että työssämme joudumme kohtaamaan myös niitä vanhuksia ja sairaita, joille ei näytä riittävän aikaa keneltäkään. Sen takia on paikallaan todeta, että diakonia kuluu kaikille! Kristuksen seuraaminen on myös Kristuksen näkemistä muissa ihmisissä. Kristus muistuttaa: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” On syytä pitää silmät jatkuvasti avoinna, jotta kukaan meistä ei jäisi yksin tai ilman apua.

Pappi Joonas

Bookmark the permalink.

Comments are closed.